Metroasemalla & metrossa

[Sugiya Kuroda]

Tie metroasemalle oli hoippuvanlainen, tosin ei hänen omien jalkojensa alla. Hän ei uskaltanut alkaa tulemaan toisen kulkua sillä pelkäsi saavansa sellaisesta yrityksestä Seiichiltä turpaansa. Hän seurasi toista pienen välimatkan päästä, valmiina kuitenkin tarttumaan kiinni jos toinen näyttäisi kaatuvan naamalleensa. Tosin tuskin toinen olisi hymyillyt aurinkoisesti ja kiittänyt vaikka hän olisi estänyt toista halkaisemasta kalloaan. Mielessään hän huokasi ja hieroi likaa poskestaan. He olivat päässeet metrotunneliin asti.

Ensin hän oli ihmetellyt horjuiko vanhempi mies päättömästi jonnekkin suuntaan vailla päämäärää, mutta näemmä tämä näkyi tajuavan minne oli menossa.
"Pärjäätkö sä?" hän kysyi varovasti koskettaen varovaisesti toisen olkapäätä. Halusiko mies hänet tosissaan matkaansa vai odottiko toinen hänen tippuvan viimeistään tässä vaiheessa pois. Mihin mies muka häntä kaipasi? Rahaa oli kai metrolippuun, ei siitä ollut kiinni. Huoli piti hänet matkassa ja.. no vaikka tilanne ei paljoa pahemmaksi voinut mennä hän oli jollakin tavalla onnellinen että oli törmännyt mieheen. Toinen ei ollut kadonnut hänen elämästään, vaikka hän oli itse kovasti koettanut karata..
"....voinko mä tehä jotain? Tai siis.. Mä että.. mun.. no mun.. äh.. " hän aloitti ja luovutti sitten.
"..." hän nipisti suunsa kiinni ja laski katseensa kenkiinsä. Tämä ei nyt yhtään toiminut.

'Sun pitäis pitää huolta itestäs.' hän mietti ja kurkkua kuristi.

[Seiichi Takedo]

Metroasemalla muutamat ihmiset katsoivat Seiichitä, myös Sugiyaa, kummaksuen. Oliko todellakin niin outoa nähdä ihminen täydessä alkoholi- ja ainepöllyssä?
Mies käänsi päänsä Sugiyaan päin kun toinen kosketti hänen olkapäätänsä. Ilme oli aika neutraali, mutta silmissä oli edelleen pelon, ja uutena ärtymyksen sekaisia kaikuja. Hän ei jaksanut vastata Sugiyalle, sillä hän ei todellakaan tiennyt. Hän ei edes tiennyt kuinka pistää ajatukset pärjäämisestä sanoiksi.

Seiichi horjui liukuportaissa, näytti siltä että mies voisi hetkenä minä hyvänsä menettää tasapainonsa ja vieriä alas. Onneksi niin ei käynyt, vaan Seiichi pääsi alas ja kaivoi kortin laukustaan, leimasi sen sitten laitteessa.
"Sä voit edelleen tehdä mitä sä haluat." Seiichi sanoi heikosti ja pysähtyi odottamaan metroa. Se tulisi kymmenen minuutin kuluttua. Mies kääntyi kunnolla poikaa päin ja tarrasi sormillaan toisen leuasta, lähentäen omia kasvojaan hiukan. Hän katsoi Sugiyaa, muttei silmiin, ainakaan kunnolla.

Hetken katsottuaan mies päästi irti ja käveli viereiselle penkille istumaan. Hän ei istunut sillä kunnolla, vaan oli lähes valahtanut outoon asentoon, jalat pitkin pituuttaan lattialla. 'Kakara..' valkohiuksinen ajatteli Sugiyasta ja tuhahti.

[Sugiya Kuroda]

Sugiya seurasi sydän kurkussa kun toinen suoriutui liukuportaista. Hän kaivoi matkan varrella oman korttinsa repustaan, säälittävän vähän matkoja oli jäljellä mutta hän tulisi pääsemään kotiinkin. Tulisi taas sanaa menoista ja siitä miten hän kulutti perheen rahat ja muutenkin oli vaivaksi. Laite leimasi kortin ja hän raahusti Seiichin perässä laiturille tyytymättömänä tylystä vastauksesta. Hän säpsähti toisen kosketuksesta ja jähmettyi paikalleen kuin jänis valokeilaan. Mitä toinen taas meinasi? Hetki oli lyhyt, mutta väri oli tuskallisen selvästi valunut poskille punastumisen merkeissä. Häntä ärsytti se miten toinen vain.. otti ja teki tuollaisia kummallisuuksia sitten ja vain kääntyi pois.

Houkutus kävi vain kääntää selkänsä miehelle ja antaa vain olla. Kuitenkin hän ei halunnut päästää irti kun toinen saattoi taas luiskahtaa hänen käsistään. Hänellä ei tulisi olemaan pokkaa astella toisen kotiovelle vaikka tiesi missä toinen asui.. Ehkä hän voisi ainakin huolehtia toisen kotiinsa ja katsoa sitten kehtaisiko uuvahtaa taas toisen sohvalle tai sänkyyn tai... Tästä ei saisi tulla tapaa! Seiichi ei kaivannut hänen seuraansa kuitenkaan loppujen lopuksi. Hän steppaili hetken paikallaan uskaltamatta itse istahtaa, mutta istahti sitten Seiichin viereen asettaen takamuksensa penkin kulmalle huokaisten.

"Kaipa mä sitte jään." hän sanoi hiljaa ja katseli varovaisena ympärilleen. Tähän aikaan illasta oli ties mitä porukkaa liikkeellä että tuntui turvallisemmalta vain istua toisen vieressä vaikka tämä oli täys pöllyssä, näytti pahalta ja rojotti paikallaan vähän miten sattuu. Joku pieni porukka nuoria, ehkä vuotta tai paria Sugiyaa vanhempia seisoi jonkun matkan päässä ja nauroi kovaäänisesti. Pari vilkuili myös Seiichiin päin kai huvittuneena toisen tilasta.

[Seiichi Takedo]

Seiichi oli hiljaa ja nuokkui penkillä, edelleen röhnöttävässä asennossaan ja kädet housujen taskuissa. Katse ei osunut edelleenkään minnekään, se oli vain utopinen ja kaukainen, tavoittamaton.
Mies ei välittänyt nuorisojoukosta vähän matkan päässä heistä, eikä niistä katseista. Hän ei välittänyt myöskään siitä pienestä tuulenvireestä mikä laiturialueella kävi metrojen vuoksi. Hän ei siis välittänyt mistään.

Yhtäkkiä Seiichi nosti hiukan päätänsä. "Taasko sä muuten seurasit mua?" hän kysyi hiljaa Sugiyalta. Valkoiset hiukset roikkuivat silmien edessä, jotka olivat tällä kertaa kiinni. Metroaseman valaistus sattui niihin aivan liikaa.
"Vai sanotko sä että tää oli taas sattumaa?" mies jatkoi nojaten nyt päätään vinosti taaksepäin ja katsoi poikaa kasvoihin.
"Mikä musta tekee niin kiehtovan..?" mies jatkoi hiljalleen puhumistaan, mutta käänsi kasvonsa pois, katsomaan kattoon. "Vai haluatko säkin.." Seiichi oli kysymässä jotain, vilkaisi nopeasti nuorempaa, mutta hiljeni sitten, painaen pään taas alas.

[Sugiya Kuroda]

Sugiyaa alkoi suututtamaan vähän. "Seurasin sua?" hän kysyi ihmeessään vähän närkästystä äänessään. Ei hän tietoisesti ollut toisen luokse nyt hakeutunut ja itseasiassa oli jo luovuttanut toisen seurailemisen mitä oli harrastanut aikaisemmin. Koko juttu alkoi tuntua naurettavalta ajatuksenakin kerta oli puhunut tälle ja viettänyt aikaa toisen seurassa. Hän oli kuvitellut ettei törmäisi toiseen enää ja jatkaisi arkeaan tavalliseen tyyliinsä ja odottaen sitä päivää kun olisi vihdoin omilaan ja voisi aloittaa oman elämänsä ja unohtaa kaiken paskan mitä niskaan oltiin syydetty.
Hän olisi alkanut valittamaan toiselle jos toinen ei olisi näyttänyt niin huonovointiselta. Ehkä tämän pää alkoi vähän selvitä kuitenkin, se oli vain hyvä juttu.
"..en mä seurannu sua ja uskot tai et niin se oli täyttä sattumaa.. Olin menossa kotiin kaverilta ja.. no huomasin sut enkä voinu vaa kävellä ohi." hän mutisi toiselle ja tuijotti käsiään vaivaantuneena. Toisen katse tuntui iholla, mutta kun hän käänsi oman katseensa toiseen toinen tuijotteli kattoon. Ehkä hän oli vain kuvitellut.
"...kiehtovan.." hän toisti kaikuna ja puri huultaan. "En mä oo sanonu että sä oot.. kiehtova." Sugiya kierteli ja mietti että mitä hittoa hänen kannattaisi sanoa. "En mä halua sulta mitään.. mä haluan.. no mä.. jollaki tavalla mä haluan olla sun seurassa ja no tajuta sua. Sä oot kaunis.. ja erilainen.. no ehkä sä kiehdot mua jollaki tavalla. En mä oo tavannu ketään sun kaltaista. Sussa on jotain mistä en saa otetta.." Nyt hän katsoi toista varovasti kulmiensa alta ja tunsi kuinka kuumotus levisi kaulalta korviin ja kasvoihin. ÄLÄ SAATANA NYT PUNASTU. Mutta hän ei ollut sanonut tällaisia asioita kellekkään aikaisemmin.

Häntä alkoi nolottaa kaikki se mitä oli suustaan päästänyt ja kadutti että oli tullut puhuttua taas vähän liikaa. Ehkä oli parasta kuitenki vaan oltava rehellinen.
"Aikasemmin mä en oo ees.. no ei mua oo kiinnostanu muut koska.. Ihmiset on ollut mulle vain jotain harmaata massaa joka ei jätä mitään jälkeä. Kellään ei ole väliä. Pääasia on se että muut hyväksyy sut ja kun ne hyväksyy sut niin ne ei häiritse sun elämää kipeillä sanoilla." Hän istui aika huonoryhtisesti paikallaan ja laski taas katseensa käsiinsä.

[Seiichi Takedo]

Seiichi katsahti poikaa hiustensa alta. Ärtyikö toinen taas?
Koko sen ajan kun mies kuunteli nuoremman sepustusta hänen kasvoillaan oli neutraali ilme, jos sitä edes pystyi näkemään hänen hiustensa alta. Seiichi naurahti oudosti, pelkkä sattuma oli outoa. "Entä kohtalo?" Seiichi kysyi vakavana ennen kuin Suigya puhui taas.

Seiichi syventyi kuuntelemaan. Osat Sugiyan sanoista meni hukkaan laiturille tulleen metron takia, mutta sisimmässään hän tajusi mitä nuorukainen tarkoitti. Seiichi ei välittänyt omasta kauneudestaan, ei edes ajatellut semmoista olevan. Joten hän nauroi - ja paljon. Nauru oli äänekästä, hyväntuulista, ei ollekaan sellaista kuin mieheltä olisi odottanut aikaisemman naurukohtauksen perusteella.
Naurunsa keskeltä Seiichi ei edes kyennyt vilkaisemaan punastunutta Sugiyaa, mutta nauru hänessä sentään oli aitoa.

Vähitellen Seiichi rauhoittui ja alkoi olemaan taas oma, lähes tunteeton ja hiljainen itsensä. Hän käänsi vähän päätänsä Sugiyan suuntaan kun toinen oli lopettanut viimeinkin puhumisensa ja läheni toisen kasvoja.
"Se on hyvä päätös.." Seiichi sanoi hipaisten huulillaan nuoremman poskea ja nousi sitten ylös, sillä heidän metronsa tuli laiturille. Hän ei jaksanut jäädä katsomaan nuorisojoukon ilmeitä siitä, kuinka hän oli heidän mielestään homoseksuaali pedofiili, hän ei vain välittänyt, vaan käveli hoiperrellen metroon ja jäi lähelle ovia seisomaan, sillä istumapaikat oli viety.

'En mä halua sulta mitään.. mä haluan.. no mä.. jollaki tavalla mä haluan olla sun seurassa ja no tajuta sua. Sä oot kaunis.. ja erilainen.. no ehkä sä kiehdot mua jollaki tavalla. En mä oo tavannu ketään sun kaltaista. Sussa on jotain mistä en saa otetta..' Sugiyan sanat pyörivät Seiichin päässä. Pyörivätkö ne sitten hyvällä, vai huonolla, sitä mies itsekään ei tuntunut tietävän. Hän katsoi hiustensa alta nuorukaista ja hymähti.
"Jos sulla on tavoitteena saada joku ote musta, niin mä toivotan sulle onnea." Seiichi sanoi ja nojasi metron seinään, kun se lähti liikkeelle.

[Sugiya Kuroda]

Sugiyalla tuli kummallinen olo kun toinen mainitsi kohtalon. Hän oli omissa vaaleanpunaisissa unelmissaan kuvitellut hetken verran että ehkä se oli kohtalo, mutta ei sitten enää uskaltanut ajatella sellaista. Jos toinen näkisi hänen kasvoiltaan että hän kuvitteli heistä jotain muuta kuin tuttuja ja että he vain satunnaisesti ajautuivat yhteen joskus tämä voisi haluta vetäytyä. Ei toisesta ikinä tuntunut tietävän. Ehkä, ehkä ei. Hän kohautti harteitaan.
"Mä en oo varma uskonko mää kohtaloon." hän hymähti ja hymyili vähän.

Toisen purskahtaminen nauruun sai ensin hieman pöllämystyneen ilmeen valahtamaan hänen kasvoilleen, mutta sitten hän tajusi että toinen todella nauroi eikä siinä ollut mitään outoa takana. Hän ei ollut varma mille toinen nauroi mutta uskaltautui hymyilemään lämpimämmin kuin vähään aikaan. Naurusta kuitenkin kaikui aitous ja hymy hänellä ylsi silmiin asti. Toisen nauru lämmitti, se oli jotain uutta ja hieman outoa jos katseli tilannetta missä toinen oli. Silti toinen nauroi, sinipunaiset jäljet kaulallaan metroaseman penkillä ja 17-vuotias pikkupoika istumassa vierellään.
"..." hän nielaisi kaiken mitä oli meinannut sanoa kun tajusi että toinen oli melkein suukottanut hänen poskeaan. Toisen huulten hipaisu tuntui jättäneen kuin polttomerkin, käsi läimähti poskelle ja häneltä meni kokonaan ohi mitä Seiichi oli sanonut. Sitten hän nousi kömpelösti ylös ja ahtautui itsekkin metroon seisoen vanhemman miehen vieressä pidellen seinässä olevasta kaiteesta. Hän ei pitänyt metroista eikä siitä että vieraiden ihmisten kyljet liimaantuivat hänen omaansa ja hän tunsi itsensä naurettavaksi siinä seisoessaan. Hän ei uskaltautunut seisomaan aivan kylkeen vaikka tilan puute sitä melkein vaatikin vaan käänsi selkänsä toiselle ja käänsi katseensa toiseen vasta kun Seiichi avasi suunsa.
".... ehkä mä susta joskus pääsen selville jotenki.. " hän naurahti hieman nolona ja horjahti hieman vaikka metro lähti hyvin pehmeästi liikkeelle.
"Mitä sä oikeen..... tai no anna olla.." hän aloitti sanomaan, mutta käänsi sitten selkänsä toiselle puolittain ja keskittyi tuijottamaan taulua mikä ilmotti missä he olivat menossa. Aivan kun sillä olisi ollut suurikin merkitys.